Frigiliana ja hikinen vuoristopatikointi

Frigiliana on yksi Andalusian kauneimmista valkoisista kylistä (Pueblos Blancos). Vietimme siellä ihanan viikon lokakuun lopussa. Siellä meillä oli hyvin varusteltu ja erittäin siisti asunto, josta oli upea näkymä vuorille. Merikin siinsi kauempana taustalla, koska kylä sijaitsee melko korkealla vuoristossa. Frigilianasta löytyy houkuttelevia kävelyreittejä sekä valkoisilta kujilta että pidempiin vaelluksiin myös läheisiltä vuorilta. Enempää ei juuri voi eläkematkalla toivoa.

Matkamme vuokra-autolla Sevillasta kohti Frigilianaa sujui mukavasti vaihtelevia maisemia ihaillen varsin mukavassa lokakuisessa auringossa. Rondassa nautitun lounaan ja churrojen jälkeen jatkoimme matkaamme kohti rannikkoa (ks postaus Churrot Rondassa).

Hämärän jo vähitellen laskeutuessa, kun maisema muuttui hiljalleen upean siniseksi, puikahdimme moottoritieltä verkkaisempaan rytmiin ja nousimme Nerjan kautta Frigilianaan. Meitä vastaanottivat tien varrella viehättävät valkoisiksi maalatut talot ja pilkulleen hoidetut vehreät puutarhat ja värikkäät kukkaistutukset. Ensivaikutelma oli siis hyvin huoliteltu. 

Kuin ihmeen kaupalla löysimme asuntomme avaimet toimittavan Maria Carmenin, kun huolestuneena etsimme parkkipaikkaa kylän mahdottoman kapeilta kujilta. Emäntämme opasti meille heti oivan parkkipaikan aivan asuntomme oven edestä ja iloisesti espanjaksi selittäen (toki muutamilla etäisesti englanninkieltä muistuttavilla sanoilla täydennettynä)  hän johdatti Leenan oikealle ovelle ja kuiskasi juhlallisesti korvaan avainkaapin nelinumeroisen koodin. Tästä ulko-ovesta kulkisimme sitten viikon verran kuin kotiimme. Ei hassumpaa.

Etenkin ihastuttava näkymä parvekkeelta ylitti odotuksemme, varsinkin kun saimme pitää alapihalla olevan uima-altaankin lähes omanamme. Jos altaalla olisi ollut muita uimareita, olisi tämä ihana rauha takuulla kokenut pienen särön. Kesällä ja aiemmin syksyllä kokemus olisi siis varmasti erilainen. 

Nyt oli joka tapauksessa aivan mahtavaa seurata aamuauringon ensimmäisiä säteitä vastapäisten rinteiden seinämillä...

Ja vastaavasti viimeisten säteiden leikkiä auringon laskiessa huippujen taakse. 

Näkymä terassiltamme tosiaankin vaihteli hauskasti päivien ja vuorokaudenaikojen mukaan. Vuoret ja sivulla siintävä Välimeri näyttivät aina vähän erilaiselta auringon ja varjojen vaihdellessa. Häkellyttävän kaunista oli myös iltaisin, kun vuorten rinteillä ja alhaalla laaksossa ensimmäisinä syttyvät valot kirjoivat vuoren rinteitä ja niille siroteltuja taloja. Joskus ihailimme tummanharmaina lähestyviä sadepilviä ja katselimme, kuinka alhaalla laaksossa tilalliset keräsivät laiduntavat hevosensa jonoon ja päästivät ne sitten peräkkäin vapaina juoksemaan pientä kylätietä pitkin arviolta noin puolen kilometrin päässä olevaan talliin ja seurasivat sitten itse koirineen kirmaavien hevosten perässä. Koirat ohjasivat taitavasti myös vuohilaumat ison puun alle lähestyvältä sateelta suojaan. Harvoin (jos koskaan) olemme päässeet seuraamaan sellaista näytelmää ihan aitiopaikalta. Varsinkin kiikareiden läpi saatoimme tarkistaa, että kaikki eläimet tosiaankin pääsivät turvallisesti perille.

Kotiuduimme ihan erinomaisesti tähän asuntoon. Kaikki oli äärettömän siistiä ja uutta, ja vaikuttikin siltä ettei asunto voinut mitenkään olla vuotta vanhempi. Ensin luulimme, että joutuisimme pesemään pyykit jossain talon yhteispesutuvassa, kunnes äkkäsimme parvekkeen kaappiin kurkistaessamme, että sieltä löytyi niin pesukone kuin kuivatustelineet ja muut systeemit. 

Myös keittiön varustetaso oli paras kaikista Andalusian majapaikoistamme, emmekä oikein edes keksineet mitä vielä olisimme siellä voineet tarvita. Ruokaa jaksoimme vieläkin itse laitella ja jo heti aamusta tankkasimme aina voimaa kahvin lisäksi kunnon kaurapuurosta, sillä olimme löytäneet Espanjasta erinomaisia täysjyväkaurapuurohiutaleita omien Suomesta asti kuljetettujen pikapuurojen loputtua. Tykkäsimme hitaasti ja huolellisesti mantelimaitoon haudutetusta puurosta kypsien hedelmien tai marjojen kera. Ah mikä hitaiden aamujen herkku! Etenkin andalusialaiset mangot olivat kaupoissa nyt täydellisiä. Koska kaapista löytyi sähköinen sitruspuristin, nautimme myös paikallisten makeiden ja mehukkaiden appelsiinien tuoremehusta joka aamu vuoristomaisemaa ihaillen.

Koska sää oli parin pilvisen ja vähän epävakaisen päivän jälkeen taas selkeä ja tuulikin oli  tyyntynyt, päätimme lähteä paikallisesta retkeilyesitteestä löytyneelle, helpoksi kuvatulle 4,6 kilometrin patikointiretkelle. Näimme jo reittikuvauksesta, että nousua ja laskua kertyisi melkoisesti, mutta koska olemme aikoinaan tehneet hankalampiakin vaellusretkiä, tämä ei todellakaan pelottanut. Sitä paitsi kylää ympäröivät vuoret kiehtoivat kovasti.

Tästä se lähtee, ensimmäinen patikointi Frigilianassa

Vaikka olemme menneinä vuosina oppineet aika hyvin lukemaan erilaisten vaellusreittien kuvauksia ja profiileja, emme ehkä nyt osanneetkaan tulkita reittiohjeita oikein. Tai sitten menimme jossain kohtaa vikaan huonosti merkityltä polulta, kuka tietää. Joka tapauksessa päädyimme patikoimaan maastoon merkittyä reittiä, joka vei yli 10 km:n matkan jyrkkiä rinteitä, joissa oli nousua yli 400m ja vastaavasti tietysti saman verran laskuja kivikkoisessa maastossa. Nousuissa jouduimme käyttämään myös käsiä kivikkoista kallioseinämää ylös kiivetessämme.  Eipä olekaan aikoihin valittu noin reipasta reittiä. 

Leenan oranssi paita kuvan oikeassa yläkulmassa osoittaa "polun" suunnan.

Oli myös hämmentävää kiikaroida vastapäisen vuorenseinämän vuohia tai vuorikauriita, jotka hyppivät ja pomppivat samalla korkeudella kuin me, mutta silti käsittämättömän kepeästi tuota jyrkkää seinämää pitkin korkealla sijaitsevaan kallioluolaan. 

Vuohien jälkeen Leenan kamera hyppäsi reppuun, koska kaulassa riippuessaan se kolisi harmillisesti kallioseinämään, jota pitkin vaivalloisesti kiipesimme. Vaikka välillä otti kiipeäminen (ja palatessa myös laskeutuminen) päähän, jylhät vuoristomaisemat ja etäällä valkoisena hohtava Frigilianan kylä olivat kyllä henkeä salpaavan upeita. 

Frigilianan valkoista kylää korkealta katsottuna. Taustalla kimmeltää ihana sininen Välimerimeri.

Korkeimmalle kohdalle päästyämme tapasimme vuohien lisäksi myös eksyneen saksalaisnaisen, joka tuli meiltä (tasan yhtä eksyksissä olevilta) kyselemään tietä. Yhdessä siinä sitten pohdiskeltiin kuinka pääsisimme vuoren huipulta takaisin Frigilianaan. Lähdimme kokeilemaan hieman eri reittejä takaisin päin ja toivomme todella, että hänkin pääsi ehjänä takaisin majapaikkaansa.

Mistäköhän täältä lähtisi laskeutumaan rinnettä alas?

Vaikeinta oli löytää rinteestä sellaista kohtaa, josta pääsisimme ylittämään laakson pohjalla olevaa kuivunutta joenuomaa, koska penkereet olivat niin jyrkkiä. Meillä viimeisetkin eväspähkinöiden ja suklaiden murut tuli syötyä ja vesipullot tyhjennettyä ennen kuin lopulta yhteensä noin viiden tunnin patikoinnin jälkeen löysimme reitin takaisin tutun kylän kujille. Matka ei sinänsä ollut kovin pitkä, mutta rinne oli todellakin vaikeakulkuinen ja kaikki neljä vanhaa polvea olivat kovilla. Todellinen emämunaus oli, että olimme jättäneet vaellussauvat kotiin. Olimme oikeasti aika väsyksissä, mutta silti hyvillä mielin ja iloisia reippaasta treenistä.

Seuraavana päivänä lepuutimme vähän ja nautimme kivasta parvekkeestamme. Jaksoimme yhä vain ihailla asuntomme alapuolella avautuvaa maisemaa ja kaivoimme reppujemme kätköistä luonnoslehtiömme ja kynämme ja innostuimme (aurinkotuoleilla lökötellen) luonnostelemaan vuoria ja niillä kasvavia appelsiini- ja oliivipuuviljelmiä. Patikoidessa olimme muuten huomanneet, että osa näistä appelsiinipuiksi luulemistamme olikin avokadopuita. Suurin osa hedelmistä näytti vielä olevan raakoja.

Teimme kuitenkin myös pienen verryttelevän kyläkävelyn ja kävimme katsomassa uudelleen nyt ylhäältä kylänraitilta sitä joenuomaa, jota pitkin olimme lähteneet patikointiretkellemme ja tiirailimme myös rinnettä, jota olimme kiivenneet. Oli vaikeata uskoa, että olimme oikeasti siellä päässeet liikkumaan.

Jos oikein tarkasti tihrustaa, tuolla alareunassa harmaassa kuivassa joenuomassa liikkuu kaksi hahmoa, kuin muurahaista. Siitä on helpompi ymmärtää mittasuhteita. Tuolla alhaalla mekin tallustimme ennen kuin lähdimme nousemaan oikeassa yläreunassa olevalle vuorelle.

Auringonpaisteen lisäksi saimme kokea myös Alina-myrskyn, joka sekoitti sekä juna että lentoliikenteen lähes koko Andalusiassa. Me selvisimme vain irti repeytyneellä terassin kaiteen suojakankaalla. Erikoinen myrskyyn liittyvä ongelma ilmeni ajoittain talon ulkoseinustalta kuuluvana kovana räminänä. Se muistutti vähän rikkinäisen pesukoneen linkousääntä tai jonkin ison poran jyrisyttelyä. Onneksi tuo kamala meteli kuului vain kovimpien tuulenpuuskien aikana eikä talon ulkoseinustalla näkynyt mitään, mikä jyrinän olisi voinut meidän ymmärryksemme mukaan aiheuttaa. Sattumalta huomasimme, että melu loppui heti kun avasimme terassin oven. Aika erikoista! Nukuimme sitten myrsky-yön yksi ovi hiukan raolleen pönkättynä. Ja se toimi. Aamulla olimme yhteydessä asunnon välittäneeseen toimistoon, mutta he olivat ihan yhtä ihmeissään kuin mekin. Koska myrsky oli siihen mennessä laantunut, asia jäi sikseen, mutta keskenämme arvelimme, että asialla täytyi olla jotain tekemistä ilmanvaihdon kanssa, koska ovi-kikka toimi. 

Myrsky-yön jälkeisenä aamuna kauppareissulla näimme muutamia myrskyn jättämiä jälkiä, mutta onneksi ei mitään suurempaa. Jokunen naapurin kukkaruukku näytti särkyneen ja pyörineen kadulla, mutta koska tulevasta myrskystä oli varoitettu etukäteen, asukkaat olivat osanneet varautua siihen keräilemällä ylimääräistä irtainta turvaan. 

Lähin kauppa (Supermercado Eroski) sijaitsi meiltä noin viiden minuutin kävelymatkan päässä. Sen valikoima oli hämmästyttävän hyvä ja pärjäsimme sen antimilla koko viikon, vaikka laitoimmekin paljon ruokaa itse. Lisää kasviksia ja hedelmiä sai myös kadunvarren vihannesmyymälöistä.

Aina aamuisin hymyilimme myös naapureiden ulko-ovissa riippuville leipä- ja sämpyläpusseille. Oletettavasti alueella toimi jonkinlainen leipomon kuljetuspalvelu, mutta hyvin pärjäsimme ilman ennakkotilauksia ja haimme leipämme itse tavallisesta ruokakaupasta. 

Meidän väliaikainen kotimme sijaitsi Frigilianan eteläisemmässä osassa. Kylän jakoi jotakuinkin keskellä oleva Plaza de las Tres Culturas, jossa oli mm. muutama isompi ravintola terasseineen, jäätelöpaikkoja ja pikkuputiikkeja ja kolmen eri kulttuurin (juutalaisuus, kristinusko ja islam) rinnakkaiseloa kunnioittava muistomerkki. 

Keskusaukion etelänpuoleinen ja vähän alempana oleva osa oli Frigilianan uudempaa aluetta. Sieltä noustiin sitten rinteellä kiemurtelevia kapeita kujia pitkin kylän vanhaan osaan (Centro Histórico de Frigiliana), jossa oli ainakin meidän mielestämme ne kaikkein kauneimmat ja autenttisimmat talot ja kujat. Siitä on tulossa erillinen postaus, koska varsinkin Leenalla lähti homma vähän lapasesta ja kuvia kertyi runsaasti.

Tapaamisiin siis vanhoilla kujilla!

Leena ja Kari